Hurmos

  Matka jonkinasteen valaistumiseen alkoi siitä kun H tarttui kädestä ja veti määrätietoisesti perässään - kaljamukit läikkyen, ihmisjoukkon läpi kohti lavan edustaa, ja siellä hetken päästä koittavaa helvetillistä hornankattilaa. Kolme päivää oli siemailtu ilmapiiriä; ihmetelty, kuunneltu ja katseltu - koettu jotain todella hienoa ja merkittävää, mutta neljäntenä päivänä mustaan bändipaitaan ja kilttiin sonnustautunut jumala avasi hiukset ponihännältä ja laskeutui salamoiden saattelemana pilvenreunalta alas mutalätäköiden keskelle ja loi oikeat edellytykset sille että elämä lähti ansaitsemaansa lentoon, rujosti ja rajusti, mutta hellällä ja hyvällä tavalla kohti jotain uutta.
  Ekan biisin alkaessa yleisö hakee vielä rytmiä, mutta laulajan käskiessä levittämään pitin auki yleisö toimii käskystä ja aukaisee ringin. Biisin räjähtäessä soimaan jengi ryntää juoksuun, törmäilee ja tönii, heiluu ja karjuu mudan roiskuessa. Vihaisen kappaleen sanoma muuttuu ilmassa energiaksi, jonka yleisö imee itseensä ja muuttaa positiiviseksi lataukseksi, joka vapautuu ilmaan villinä ja vapaana riemuna. Puhtaana nautintona. Positiivisena raivona ja iloisena agressiona. Sama meno jatkuu biisistä toiseen, musiikki ja yhteishenki vie mukanaan. Ringissä pyörivät repivät laidoilla huilaavat sielut mukaan, ja kun joku kaatuu jalkoihin, niin ympärillä on heti viisi ihmistä suojelemassa ja nostamassa ylös. Takaisin kehään. Takaisin riemuun. 
  Keikan puolivälissä H nostetaan ylös yleisön käsille ja hän liukuu siinä selällään kohti lavan etureunaa. Hänen esimerkkiä seuraten näytän vieressäni seisoville karjuille käsilläni, että "ylös ylös" ja nousen itsekin ilmaan. Matka taittuu hiljaa hyökkyen ylösojennettuja käsiä pitkin eteenpäin, ja maatessani siinä selälläni saksalaisen iltataivaan alla edessäni ylösalaisin olevaa päälavaa tujottaen, alan hiljalleen ymmärtää mistä tässä on kyse. Yhteisöllisyydestä, joukkoon kuulumisesta. Laumasta. Lauma kuljettaa, lauma hyväksyy. Minulle täysin vieraat ihmiset kuljettavat minua ilmassa eteenpäin käsillään, enkä tunne minkään valtakunnan pelkoa, en osaa edes kuvitella sitä mahdollisuutta että putoaisin alas. Lauma kantaa. Nämä veljeet ja sisaret - uudet tuttavuudet, kantavat eteenpäin, suovat minulle tämän mahdollisuuden kokea jotain todella erityistä. Tilanne on epätodellinen ja ennenkokematon. Kymmenien tuhansien ventovieraiden keskellä olen lähempänä kotia - kavereita, kuin koskaan aiemmin. Hurmos vie mukanaan ja muistikuvat muuttuvat sumuisiksi, illan jatkuessa samassa hengessä eteenpäin kohti andrenaliinin yliannostusta. 
  Seuraavana aamuna mustat kynnenaluset, mutaiset kengät ja kehosta satunnaisista paikoista löytyvät mustelmat muistuttavat tapahtuneesta, mutta hurmos alkaa väistyä ja tilalle astuu haikeus. Kaksi päivää myöhemmin laivalla - kotimatkan viimeisellä etapilla - löydän kannelta jakkaran ja istun alas ja katson edessäni aukeavaa tyhjää merta enkä ymmärrä mitään. Mistään. Tuntuu kuin olisin kadottanut jotain, joka vasta oli kämmeneni sisällä säilössä. Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Itkettää ja tunnen suurta surua. Tyhjyyttä. Olen kokenut jotain mitä ei voi selittää. Ymmärtää. Fyysisen krapulan voi lääkitä buranalla ja jaffalla, mutta henkiseen krapulaan ei ole olemassa mitään lääkettä. Etsin itseäni uudestaan ja yritän ammentaa koetuista muistoista ja mielikuvista voimaa selvitä eteenpäin arjessa, mitään löytämättä.
  Pari kuukautta myöhemmin lähden H:n kanssa uudestaan keikalle. Tällä kertaa kotimaan kamaralla. Nousemme rappuset ylös puolityhjään saliin. Bändin ekat riffit kaikuvat korviin raskaasti, tehokkaasti. Siirrymme lavan eteen ja sama hurmos valtaa taas mielen. Paikallaan ei vain voi seistä. Pää alkaa väistämättä heilua ja kun muutama kaveri takanani pistää pitin pyörimään lähden mukaan. Taas törmäillään ja tönitään. Karjutaan. Kukaan ei tuomitse, kukaan ei välitä siitä miltä toinen näyttää - pysyykö rytmissä. Ei ole mitään oikeaa tai väärää, on vain tämä tila, tämä raivoisa musiikki ja tämä hurmos. Kaikki halukkaat ovat tervetulleita ja yhtä toivottuja. Pääasia on että nauttii, että eläytyy mukaan musiikkiin. Välillä seison pitin reunalla silmät kiinni ja kuuntelen tuplabasarin jytinää, ja kitarien raakaa riffiä hiukset heiluen. Välillä haukkaan happea ja käyn H:n luona etuaidalla, mutta veri vetää takaisin jengin sekaan. Musiikki on raskasta ja vihaista, mutta ilma on täynnä hyvää henkeä. Raivoisaa iloa.
  Keikan jälkeen istumme H:n kanssa kuppasilla muovituoleilla takahuoneen käytävällä, jalat karua, puolimaalattua betoniseinää vasten nojaten. Käsivarsia kuumottaa, ja paita on hiestä märkä. Polttelemme tupakat, juttelemme. Palaudumme ja rauhoitumme vesilasista välillä siemaillen ja yhtäkkiä minulle valkenee, että on aivan sama missä päin maailmaa olet. Onko siellä sata vai sata tuhatta ihmistä. Tuttuja tai tuntemattomia. Yhteisö on olemassa ja se lauma jota olen etsinyt ja kaivannut, tulee aina löytymään sieltä lavan edestä. 

Lauma

  Me seistään varmaan tunti siinä pankkiautomaatin syvennyksessä väitellen ja kiistellen, ennen kun edes saadaan päätettyä kumpi kysyy - ja kuten aina, niin nytkin se sitten olen minä. Mä hoidan, mä suostun. Aina. Suostun kun K ei hannaa, ei osaa, ei viitsi - selitysten ja surkuttelun jälkeen tuntuu vaan helpottavalta suostua, jotta saadaan asia pois päiväjärjestyksestä, jotta saadaan illan juomat hoidettua, jotta päästään täältä palelemasta ja suunta kohti perjantai iltaa. Vielä siinä kuitenkin menee puolisen tuntia, ennen kuin uskallus ja sopiva uhri lopulta kohtaavat; semmonen harmiton spurgu joita käpylässä usein kohtaa, joka on silleen sopivasti nosteessa, että mielellään auttaa nuoria hädässä, mutta ei vielä liian känninrohkea että kääntäis meidän vähät fyrkat ja pakenis takaisin puistonpenkille tai ois jo niin pitkällä alkoholistin arjessa että sille ei myytäis. 
- "Mitäs kundit haluais?", spurgu henkäisee käheästi löyhkäten.
- "Pullo vattu aurora mieheen", vastaan ja tungen fyrkat sen kouraan. Spurgu häviää sisään handeliin ja me jäädään siihen venaamaan. Joku 10 minuuttia myöhemmin heppu astelee päättäväisesti ulos kaupasta tutun hennosti kilisevän muovikassin kanssa meitä kohti.
- "Heittäkääs kundit nyt huikka hakupalkaks", sprugu pyytää räkä valuen. Kieltäydyn kunniasta, annan sille kympin hakupalkaks ja selitän että pullot avataan vasta illalla. Me jatketaan siitä helpottuneina eteenpäin kohti dösäpysäkkiä ja S:ää. S:llä me yleensä ollaan. Siellä saa vetää röökiä sisällä, luukuttaa musaa ja vetää lärvit rauhassa. Sen mutsi ei paljoa tekemiseen puutu ja sen faija tipahti pari vuotta sitten kännissä katolta. Nyt S:ä bunkkaa siellä punaisessa rintamamiestalonrämässä sekopääbroidinsa ja hylätyn-väsähtäneen mutsinsa kanssa  - ilman sääntöjä, ilman rajoitteita, vääjäämättä matkallaan amiksen metallilinjan jälkeen kortistoon ja sitä kautta rappioalkoholistiks ja kakkostyypin diabeteksen riuduttamaan ennenaikaiseen kuolemaan.
  Me tullaan niille, kömmitään ovesta sisään ja tarvotaan eteisestä suoraan yläkertaan S:n huoneeseen. Siellä pauhaa jo musa ja pullot on korkattu. L heiluu stessekaapin luona, pää puolivälissä sisällä levykokoelmassa, etsien sopivaa raitaa luukutettavaks. Ollaan taas "vaihteeks" kundiporukassa. Pakonsanelemassa tosin - koska meidän ikäiset muijathan on kiinnostuneita vain vanhemmista - jo kypsistä miehistä, eikä meistä - mikrobittiä lukevista ja Space Questia pelaavista nörteistä. Pojista. Kun taas meitä nuoremmat muijat on vielä pentuja ja pikkusiskoja, eivätkä täten ihan meidän kiinnostusten kohteina. Vielä. 
  Mä kaivan vinkun pussista, annan K:lle omansa, korkkaan ja otan huikan humaluttavaa hapanta nestettä
- "On tää ihan juotavaa", K varmistaa.
  Huikan jälkeen sytytän röökin ja pyydän L:ää heittään lautaselle Metallicaa. L kaivaa mustan vinyylin punaisesta levykotelosta ja pistää Master of puppetsin soimaan. Volyymit on tapissa ja osamaksulla ostetut Jamon kaijarit huutaa jykevästi: "Taste me you will see, more is all you need". Hetfield huutaa särkevällä äänellään ja me paukutetaan kuvitteellisia rumpuja helvetilliseen tahtiin ja yritetään laulaa messissä. Väliin otan lisää huikkaa ja kun muut huutaa masteria biisin tahtiin, niin mä syvennyn levyn sisäkuoreen ja siitä löytyviin laulun sanoihin, siihen kurjuuden syvänteeseen jota niissä kuvataan - vallankäyttöä, sortoa, pahuutta, ylemmän ohjausta, auktoriteettia. S:n mutsi käy ovella ja pyytää laskemaan äänen voimakkuutta, mut S vastaa siihen keskarilla ja haistattaa sille paskat. Mua vähän hävettää kun ovi menee takas kiinni, mutta en sano mitään - en halua nolata itteäni, nolata S:ää.
  Biisit vaihtuu, lautasella pyörii väliin Maidenia, Anthraxia, Megadethia ja Metallica, ja S:n tuhkakuppi täyttyy humaltumisen tahdissa - suut käyvät ja juttu lentä. Mä jättäydyn ulkopuolelle - selailen itsekseni S:n levykokoelmaa ja lueskelen laulujen tarinoita pahuuden, kuoleman ja hulluuden eri muodoista. Laitan Puppetsin uudestaan soimaan, lasken äänen voimakkuutta omatuntoni sanelemana huomaamattoman varovasti - ja syvennyn uudestaan Hetfieldin laulantaan.
- "Vittu tässä biisissä on syvyyttä", sanon hiljaa itsekseni, vahingossa, ääneen.
- "Master, Master, MASTER, MASTEEEERRR....", L huutaa mun naamaan, kuin halveksuen juuri toteamaani tulkintaa. Päätän olla hiljaa ja otan huikan aurooraa.
  Äänekäs paskanjauhanta jatkuu, jutut vaihtelevat mikrobitin arvostelusta, kouluruokaan ja J:n divarista ostamiin Kallen porno-novelleihin ja lukijakirjeisiin. Roikun mukana, mutta olen jättäytynyt jälkeen. Tahallaani. Naukkailen loput juomasta nopeaan tahtiin ja pullon tyhjennyttyä istun lattialla ja poltan vielä yhden röökin, kunnes tunnen pahan olon saapuvan sisältä ja nousen hädissäni horjahtaen ylös kaataen kuukauden varaston verran röökin natsooja kokolattiamatolle. Ryntään kohti ikkunaa ja saan suurimman osan oksennuksesta rajoittumaan ikkunan ulkopuoliseen tilaan. Vatsan tyhjennyttyä hengitän vielä raikasta talvi ilmaa, kunnes tulee K:n vuoro jatkaa minun viitoittamallani tiellä. Totean frendeille että mä lähden nyt himaan. Otan rotsini ja kengät oven viereltä ja käyn vielä alakerran vessassa huuhtelemassa suun ennen kuin poistun. Peilistä huomaan kivipestyn farkkupaitani rinnuksella punaisia oksennustahroja. Vessan ovella S:n mutsi tulee vastaan.
- "Kukas sinä olet?", hän kysyy varovasti. Esittelen itseni ja pahoittelen kaikkea - toivotan vielä häpeilevät hyvät yöt ennen kuin poistun ulos yöhön.
  Aamulla kotona, kun se kevyt krapula on haihtunut pään perukoilta pois ja lihaksistoon on jäänyt jäljelle vain voimaton ja ontto olo, makaan vielä peiton alla ja pohdin niitä pettymyksen ja vihansekaisia tunteita, joita S:n mutsin täytyy tuntea kun hän kävelee autolleen ja huomaa lumiselle konepellille vattu-aurooranpunaisella maalattun räikeän taideteoksen.

Usko

  Istun alas eteisen portaille, laitan lenkkarit jalkaan, pipon korville ja astun ulos kirpeä aamuun. Käynnistän sykemittarin ja käännyn pihalta vasemmalle kohti yksinäistä lumipeitteistä tietä.  Askel on alkuun raskas ja väkinäinen - järjestelmällisesti etenemään pakotettu, mutta ensimmäisen ylämäki-alamäki parin jälkeen askelluksen pakko unohtuu, matka kevenee ja alan saavuttamaan tuttua flow-tilaa. 
  Aamu on vielä pimeä. Ohitan postilaatikolta hesaria hakevan - aamutakkiin pukeutuneen naapurin-akan ja ne kaksi - portilla ainiaan räksyttävää makkaranahkaista ja yli-ihraista labradorin noutajaa. Ne aloittavat oman karun monologinsa jo ennen kun pääsen heidän talon edestä menevälle suoralle ja jatkavat etääntyvän käheää haukkumistaan vielä rautatietä ylittäessäni. Heillä on selkeästi jokin mielipide jostakin - kannanotto johonkin. 
  Syke nousee, keho lämpenee ja ulos hengittämäni vesihöyry saa partani huurtumaan. Rikkonaiset ajatuksen-sirpaleet pyörivät päässäni ja matkaa taittaessani ne alkavat itsestään muodostaa pääni sisälle hiljaista rukousta:

Mä rukoilen sua auttamaan mua nyt. Mä en pysty tähän, en pysty enään pitämään kiinni tästä tunteesta - tästä varmuudesta, rakentavasta positiivisuudesta. Lipsun ja notkahdan - harhaudun ajatuksissani epätoivoon, apatian likeelle. Pelkään. En pysty näkemään selvästi eteenpäin, suunnittelemaan tulevaa - keskittymään. Taivaalla näen vain tummia pilviä. Varjoja ja pimeyttä. Yritän hapuilevin katsein nähdä sen tumman taivaankannen yli vilkkuvin valoin kiitävän lentokoneen, mutta kuu on piilossa ja tähdet ovat kadonneet. Kauneus on vaihtunut tyhjiöksi ja toivo ja luottamus sen uudelleen löytymiselle hoipertelee nelinkontin lumihangessa. Tarvitsen nyt kannustusta - sanojasi ja auttavaa johdattelua, opastusta. Auta mua näkemään pimeän läpi. Näkemään ne mahdollisuudet, eikä niitä esteitä, vaikeuksia. Käännä katseeni eteenpäin kohti tuntematonta, mutta kohti tulevaa. Tuo valoa ja kirkkautta ajatuksiin, voimaa päätöksiin ja varmuutta eteenpäin vieviin askeliini tielläni kohti huomista  - kohti onnea, kohti iloa, kohti jotain parempaa. Käännyn sinuun siellä sisällä sydämmessä. Sinussa asuu se voima sortaa epävarmuuden muuri ympäriltäni, päättäväisyys toteuttaa ne pakolliset toimenpiteet ja horjumaton luottamus tien löytymiselle. Vain sinuun voin luottaa, koska se ainoa joka minua voi auttaa olen minä itse.

  Keskustellessani itseni kanssa alan hiljalleen saada ajatuksiani järjestykseen. Tunnen kuinka sykkeeni laskee ja hengitys tasaantuu. Ajatusten sirpaleet luutuvat yhteen ja alkavat muodostaa hallittavia kokonaisuuksia joihin tarttua, joita työstää. Takaisin päin juostessani pälyilen ympärilläni uudestaan levittäytyvää maisemaa. Mennessä oli pimeyttä ja yksittäisiä pihavaloja. Nyt ympärilläni on värejä; hyvin tummaa sinistä - lähes mustaa, joka askelteni edetesssä sävy sävyltään vaalenee LED-lamppumaisen pehmeän siniseksi - joka peilaantuu lumesta ympäristöön, ja puiden takaa taivaanrannasta pellon tuolta puolen hiljakseen kohoavan punaisen kajon. Valkeuden. Aikainen aamu on vaihtunut vaalenevaksi aamupäiväksi. Menomatkalla pelto oli vielä pimeyden hautaamaa, mutta nyt näen sen olevan aamuisen usvan peitossa ja tasaisen lumipeitteen halkoo yksinäiset jäniksen jäljet, takana näkyy talo ja piipusta kohoa savu. Kotipihaan päästyäni pysäytän sykemittarin ja astun ovesta sisälle lämpimään. Kehoni huutaa jo aamupalaa, mutta mieleni on jo ravittu. Taas balmiina vastaanottamaan mitä tulempan pitää.

Suru

  Parisenttiset lumihiutaleet leijailevat pyörähdellen pimeältä taivaalta kohti maata, astellessani kohti bussipysäkkiä. Pitkästä aikaa näen sen kauneuden joka levittäytyy ympärilleni; lumihiutaleet, tähtitaivaan ja sen toivon jota maailma on pullollaan. Kaikesta huolimatta. Askel on kevyt ja vie eteenpäin, läpi nilkansyvyisen lumen. Bussipysäkillä näen tummiin pukeutuneen miehen - ajatuksiinsa hukkuneen näköisenä ja tyhjästi tuijottaen korotettujen kalkkiviivojen yli kolistelevia rekkoja. Hahmossa on jotain tuttua ja pysäkille päästyäni hän havahtuu ajatuksistaan, poimii iPodin taskustaan ja pyöräyttä uutta kappaletta soimaan. Kasvojen kääntyessä muutaman asteen kohti minua tunnistan hänet Villeksi. 
- "Moi Ville, pitkästä aikaa.", sanon, mutta hän ei kuule musiikiltaan, joten kosketan varovasti hänen olkapäätään jolloin hän värähtäen kääntää kasvonsa minua kohti ja vastaa hiljaisella, mutta hieman haikealla äänellään: 
- "Minna... terve".
Pikaisten perustervehdysten jälkeen näen kuinka bussini lipuu sillankantta alas, läpi vihreänä paistavista liikennevaloista pysähtyen eteeni.
- "Tää on mun bussi, mut....", aloitan.
- "Mun kanssa. Asut vissiin samalla suunnalla", Ville keskeyttää ja astuu perässäni kohti bussin sisäänkäyntiä.
  Istuudumme vierekkäin bussin perälle. Juttelemme kevyesti kepeistä aiheista, kotiosoitteista, työkuvioista, duuninvaihdoista, yhteisistä asiakkaista. Pelkään hieman, mutta tunnen myös helpotusta siitä että voin jutella jonnenjoutavia ihmisen kanssa joka ei tiedä siitä surusta johon eteisen palapeilin edessä pukeuden, varjosta joka matkaani seuraa. Alkuun pyrin ohjaamaan keskustelua toivomaani suuntaan - välttellen sitä vaikeata, mutta elämääni niin selvästi kaavittua aihetta johon jokaisen kanssa vääjäämättä törmään. Kepeästi jatkamme eteenpäin ja pian huomaan kuinka hiljaa päästän irti pelosta. Vapaudun ja pian se tulee:
- " Mites teidän perheellä menee?"
  Kyynel kaivautuu väkisin silmäkulmaani, katsoessani Villen surullisiin silmiin. Alan hiljaa, mutta helpottuneena, kertomaan siitä kuinka eräänä aamuna tunsin vatsani sisällä päättyneen liikehdinnän, niitä kadonneita potkuja - hiljaisuutta, syvää pelkoa ja sitä kohti äitiyspolikliniikkaa taitettua elämäni pisintä matkaa. Perillä pääsimme välittömästi lääkärille, joka hyvin pian totesi tilanteen toivottomaksi. Elossa käynyt elämä oli hetkeä ennen valmistumista huomaamatta hiipunut ja sammunut ikiajoiksi. Jäljelle jäi vain pyöristynyt vatsa ja turvonneet rinnat.
  Ville kuuntelee hiljaa - ilmeettömänä, mutta harhailevaa katsettani seuraten, kun jatkan kertomalla kuinka jouduin synnyttämään Siirin - ennen aikojaan minulta ryöstetyn lapseni. Kuinka kävin läpi kaikki vaiheet; synnytyssalin, kivunlievityksen, supistukset, ponnistusvaiheen, synnytyksen ja itsestään sulavien tikkien ompelemisen - sitä viimeistä lukuunottamatta. Kotiin lähdimme Maken kanssa kahdestaan, turvakaukalo peräkontissa.
- "Mä oon tosi pahoillani ja pyydän anteeksi että kysyin", Ville sanoo kyynel silmäkulmassa.
- "Älä. Mulle tekee hyvä puhua asiasta"
- "Mites te pärjäätte nyt?"
  Jatkan tarinaa ja kerron Villelle siitä tyhjyydestä jota tunsin, kun ensimmäisen kerran astuin sisustettuun mutta tyhään lastenhuoneeseen, niistä vaikeista illoista, raskaista aamuista - jolloin paha uni jatkui vielä silmien auettua ja siitä kyynelten määrästä jota vuodatin - vuodatimme, surusta jota tunsin - surusta jonka jaoimme. Mutta kerron myös siitä, kuinka todellisuus ajan myöten tuli elämääni ja vertaistuen tärkeydestä. Rakkauteni Siiriin kesti - piti hengissä ja kaiken keskellä elämä kuitenkin jatkui ja asuntolainaa tuli kaikesta huolimatta maksaa. Kolmen kuukauden jälkeen palasin takaisin töihin, sain muuta ajateltavaa. Palasin arkeen, hyvin erillaiseen mutta arkeen kuitenkin. En ole päässyt yli, mutta olen löytänyt jotain johon tarttua - josta jatkaa eteenpäin, unohtamatta mennyttä. Elämä jatkui, kaikesta huolimatta. 
  Saavumme pysäkilleni ja nousen ylös. Ville nousee myös - halaa minua voimakkaasti ja kiittää minua. Toivottaa voimia tulevaisuuteen, ja kun Ville tämän ääneen sanoo niin tiedän että voimia kyllä tarvitsen, mutta rakkauteni Siiriin ja muistoni hänestä tuovat elämälle tarkoitusta. Pitävät elossa. Tuovat valoa ja toivoa pimeyteen. Elämä jatkuu elämän loppumisenkin jälkeen.