27.12.2012

Aamukahvi

  Herään tavoilleni uskollisena, aikaisin ja vielä pimeään makuuhuoneeseen - ainoastaan ikkunalaudalla vilkkuva kotiboksi luo hailakan sinisen vilkkuvan hohteen makuuhuoneen  valkoiseen kuultomaalattuun kattolaudoitukseen. Olen täysin hereillä, mutta jään hetkeksi kanssasi peiton alle makaamaan. Tunnen lämpimän jalkasi paljaan ihon omaani vasten ja  kuuntelen hetken sinun rauhallista ja tasaisen vaimeaa kuorsaavaa hengitystä. Voisin jäädä tähän makaamaan vaikka koko päiväksi, mutta rauhattomuus vaivaa ja nousen ylös. Hiivin ulos makuuhuoneesta ja suljen oven takanani. Alhaalla eteisessä puen lämpimät vaatteet päälle - ja yhtäkkiä muistan yöllä näkemäni unen, jossa sinä toit minulle kaksi malamutinpentua. Uni tuntui niin todelliselta, että havahtuessani hereille muistan ajatelleeni, että täytyy nousta ja lähteä kusettamaan pentuja ulos yöhön. Käänsin kuitenkin kylkeäni ja vein käteni sinun käteesi ja nukahdin uudestaan. Palaan nykyhetkeen ja saatuani saappaat jalkaan avaan oven ja astun yksin - ilman koiranpentuja - ulos pakkaseen katselemaan vielä pimeätä sydäntalven-aamua.
  Yön aikana on tullut lisää lunta, uutta pehmeä pakkaslunta entisen - jo hieman päältään kovettuneen lumen päälle. Pakkanen puristaa poskia hellästi ja ihailen kuinka hyvin kuusiaitani jaksaa kantaa raskaana roikkuvaa lumimassaa. Astelen polvensyvyisen hankeen ja kierrän taloa ja astelen ylös kallion laelle, mökilleni. Perille päästyäni katselen hieman ympärilleni ja ihailen tonttiani, omaa maatani, kotiani - ja sieluni valtaa kiitollisuuden, ilon, surun ja pelon erisävyiset tunnetilat ja jostakin syystä heittäydyn selälleni hankeen makaamaan. Makaan siinä paikallani, katsellen yläpuolellani levittäytyvää puolipilvistä ja täysikuun -  mustasta harmaaksi - värjäämää monisävyistä pilviverhoa. Pilvien lomasta näkyy paljasta yötaivasta, tuikkivia tähtiä, kirkas kuu - maailma on pian heräämässä uuteen aamuun, mutta toistaiseksi on vielä hiljaista. Etäältä kuuluu kuusimetsän suodattaman liikenteen hiljaista surinaa. Kuuntelen ympärilleni levittäytyvää hiljaisuutta ja rauhaa, raukeutta. Makaan siinä ja nautin. Voisin nukahtaa tähän paikkaan, tähän rauhaan, tähän sieluntilaan ja tiedän että nukahtaisin hymyissä suin. Nukkuisin rauhallista unta ja näkisin kauniita unia hyvistä asioista. Sinusta, minusta - meistä. Auringosta ja hiekkarannasta, munkkikahvista kauppatorilla. Huolettomasta elämästä, huolien täyttämässä maailmassa. 
  Makaan siinä minuutteja - ajattoman hetken, mutta kylmyyden kaivautuessa vaatteiden läpi havahdun ja nousen pystyyn. Astelen alas kalliolta, takaisin sisälle ja lataan kahvinkeittimen. Ulkona sarastaa ja keittiön ikkunasta katson puiden oksien lävitse ja näen kuinka aurinko etäällä maalaa taivaanrannan punaiseksi. Yö on ohi ja uusi päivä koittaa. Elämässä on niin monta asiaa niin hyvin, joten miksi edes miettiä niitä asioita, mitkä eivät ehkä vielä ole täysin kohdallaan. Ne tulevat olemaan, tavalla tai toisella. 
  Kaadan kahvia kahteen siniseen mukiin, ja toiseen vielä jääkaapista maitotilkan. Katselen hetken, kuinka maito sekoittuu ja värjää kahvin pehmeämmän väriseksi. Otan mukit mukaan ja nousen natisevia portaita ylös makuuhuoneeseen. Istun alas sängynreunalle ja herätän sinut kahvinmakuisella suudelmalla. Aukaiset varovasti silmäsi, vastaat herätykseen hiljaisella halauksella ja ojennan sinulle mukin: "Murulle aamukahvia. Ole hyvä", minä sanon
- "Ei! Ei sun pidä passata."
- "Ei mun pidäkkään, mut mä halun."
  Siemailemme hiljakseen kahvia, katselemme toisiamme ja mietimme mitä tänään keksisimme.

26.12.2012

Varjo

  Martin matka takaisin menneisyyteen oli yhden viestin mittainen, ja se matka oli yllättävän lyhyt - järkyttävän paljon lyhyempi kuin se matka jonka Martti oli taittanut päästäkseen eilisestä nykypäivään - ja kouraan annettu lippu oli yhdensuuntainen, eikä sisältänyt vaihto-oikeutta. Vuosien saatossa Martti oli viettänyt lukemattoman määrän yksinäisiä öitä terävän puukon seurassa pohtien sitä viimeistä - suurta ja lopullista kysymystä. Joka aamu hän oli kuitenkin herättyään päättänyt olla tarttumatta epätoivoon  - luvannut olla itselleen hyvä ja anteeksiantava - luvannut jaksaa, luvannut olla luovuttamatta, mutta useat olivat ne aamun jälkeiset päivät ja illat, joiden kuluessa hän oli pettänyt itsensä ja aamulla herännyt taas veristen lakanoiden seurasta.
  Eletty elämä oli muuttanut Marttia - kärventänyt häntä, kuin liekki grillibrikettiä. Haavat paranivat ja arpeutuivat, mutta pois ne eivät olleet haalistuneet ja hänen oli lopulta muututtava tomuiksi mennäkseen rikki - koettava täydellinen romahdus, jotta hän pystyi löytämään sen elämän takinliepeen johon tarttua, josta aloittaa uuden rakentamisen. Martti oli saanut apua, mutta vasta maatessaan psykiatrin määräämässä rautaputkisessa vuoteessa, lukitun oven takana, hän ymmärsi oman henkisen tilansa ja kykeni aloittamaan elpymisen. Ensihoidon, terapian ja lääkityksen jälkeen Martti oli tarttunut mahdollisuuteen muuttaa uudelle paikkakunnalle, uusien ihmisten keskelle - ihmisten jotka eivät tunteneet sitä ihmistä joka hän oli ollut, jotka eivät olleet nähneet sitä onnetonta itseinhoista pelkuria, joka teki itselleen pimeinä iltoina pahaa, joka ei nähnyt mitään valoa elämässä, joka ei enään ollut jaksanut. Kerros kerrokselta Martti oli rakentanut itsensä uudestaan - ja vaikka hän toisinaan tarttui, siihen menneestä tuttuun synkkyyteen ja toisinaan myös pelkäsi uutta romahdusta, niin ajan myöten hän oppi elämään. Martin elämä täyttyi hiljakseen asioista, jotka toivat hymyn kasvoille ja hän opetteli tuntemaan onnea. Elämästä tuli hyvää ja Martti vahvistui - tuli vahvaksi. Selviytyi.
  Päivä päivältä eilinen oli jäänyt kauemmaksi - unohtunut, ja kun hän erään kesäillan pimeydessä oli kaivanut vaatehuoneen perukoilta esiin vanhat valokuvaalbumit, oli hän hyvin vakuuttunut siitä että se hahmo niissä valokuvissa oli joku toinen. Se ei voinut olla hän, koska hän ei näyttänyt siltä hahmolta joka kuvissa esiintyi - ei fyysisesti eikä henkisesti, eikä hän missään nimessä voinut hyväksyä sitä elämää, jota se kuvien hahmo oli elänyt, tekoja ja valintoja joita se oli tehnyt. Martti otti albumit mukaansa pihalle ja sytytti itserakentamansa kesäkeittiön takkaan tulet - ja kuin muodonmuutoksen viimeisenä kerroksena, hän irroitti albumista kuvan kerrallaan ja heitti ne yksitellen nuotion liekkien syötäväksi - poisti viimeisen fyysisen todisteen menneestä. Lopuksi hän heitti myös albumit nuotion syötäväksi - katseli hilja vakavin silmin, roihuavan nuotion liekkejä. Kesäillan muuttua yöksi ja nuotion hiivuttua hän käveli takaisin sisälle ja kävi sänkyynsä nukkumaan miehenä ilman ikävää eilistä. 
  Muutamaa viikkoa myöhemmin Martti sai viestin, ja se viesti kumosi kaiken ja paljasti hänelle, että menneisyys on kuin kantapäistä lähtevä varjo - toisinaan lyhyempi, toisinaan pidempi, kuitenkin kiinteä osa häntä ja valaistuksesta riippuen se välillä näkyy hyvinkin selvästi.

24.12.2012

Joulu

  Taivas on jo musta, vaikka maa onkin valkoinen. Ulkona on kylmä. Äitin mielestä pitää pukea villapaita päälle ja ne paksut rukkaset - joka aamu. Nää rukkaset joilla ei voi tehdä mitään - ei ees ottaa lapiosta kiinni. Sisällä on kuitenkin lämmintä, melkein kuumaa. Pöydällä on kynttilöitä, ja seinillä niitä meidän tekemiä tonttuja. 
  Me istutaan kaikki tässä edessä, kandessa rivissä ja mä istun Aleksin ja Iineksen välissä. Ihan liian ahdasta . Äiti ja isi istuu meidän edessä muiden äitien ja isien seassa. Osa seisoo seiniin nojaillen, kun kaikille ei oo paikkoja. Isillä on kamera. Se kuvaa mua, enkä mä tykkää siitä yhtään. Ihan tyhmää. Yritän olla katsomatta niitä, mutta en pysty pitään katsetta poissa. Äiti hymyilee, näyttää iloiselta. En tykkää tästä yhtään ja halun kotiin. Me laulettiin äsken äidin porsaista, mut mä en laulanut. En halua ja mun mielestä toi on ihan tyhmä laulu - en ymmärrä sitä; mä en ainakaan mikään porsas ole. Seuraavaks lauletaan joulupukki-laulu. Se on parempi laulu, mutta oon kyllästynyt siihenkin - kun sitä on harjoteltu niin monta kertaa. Tylsää. Eilenkin harjoittelu meni ihan pelleilyks kun ketään ei enään kiinnostanu. Opettaja suuttu ja sano et joulupukin tontut katsoo ja kuuntelee meitä, eikä se tykkää sellasista lapsista jotka ei halua laulaa kauniisti. Pitää olla kiltti. Totella. Mä oon yrittäny oppia sanat ulkoa, niin et pystyn laulaan kauniisti mukana, mut unohdan aina ne sanat. Nytkin yritän, mut ei onnistu.
  Kivempi katella ikkunasta ulos. Ikkunassa on sellasia lumihiutaleita. Me ollaan tehty niitä. Jotkut on tosi hienoja. Mä oon tehny kanssa noita, mut en niitä hienoja. Vein niitä kotiin ja äiti ripusti ne keittiön ikkunaan. Sano et mä oon tosi taitava ja että ne oli tosi kauniita. Mut ei ne ole, mä tiedän sen. Se sanoo niin vaan et mä tulisin iloiseks ja koska äitien pitää aina kehua lapsiaan. Niitä on tosi vaikee leikata, kun se paperi on sellasta ohutta, ja se repee aina ja sit pitää alottaa uudestaan alusta. Sit äiti sano et me voitas tehdä niitä kotonakin - yhdessä, mut ei me tehty, kun ei meillä oo tommosta paperia, eikä äitillä ja iskällä koskaan oo aikaakaan, nyt kun on joulu ja koko ajan pitää vaan siivota, siivota ja siivota. Ihan tyhmää.
  Nyt tuolla ulkona näkyy jotain. Joku ukko jolla on punainen takki ja punaiset housut. Onkohan sillä parta kanssa ja punainen myssy? On, sittenhän sen pitää olla... joulupukki. Muut ei vissiin oo huomannu, kun ne vaan jatkaa laulamista, ja äidit ja iskät vaan katsoo meitä kun me lauletaan. Nousen seisomaan et näkisin paremmin. On se joulupukki ja on sillä vielä säkkikin selässä, ja se tulee tännepäin. Muut näkee et mä katon jotain ja ne nousee kanssa seisomaan ja lopettaa laulun kesken. Joku huutaa "Joulupukki...." ja jonkun pikkusisko alkaa itkeä. En ymmärrä miks. Nyt se koputtaa oveen  ja jonkun iskä menee aukaiseen, ja kaikki kääntyy ovelle päin. Se tulee sisään ja mumisee jotain kilteistä lapsista ja raahaa sitä raskasta säkkiä sinne meidän eteen. Opettaja tuo sille jakkaran, mut eihän se sellasessa voi istua. Pukille pitää tuoda keinutuoli, koska sellasessahan vanhat ihmiset aina istuu. Niinkun iso-mummi. Se istu aina keinutuolissa ja kerto siitä kuinka sillon kun se oli pieni ja kaikki oli köyhiä ja ne aina söi vaan sitä puusta tehtyä puuroa. Sille pienelle jakkaralle se kuitenkin istuu ja opettaja alottaa joulupukki laulun alusta, ja nyt kaikki laulaa mukana. Mäkin yritän oikeen kunnolla. En muista sanoja mut liikutan suuta niin et se näyttäs kun mä laulaisin. 
  Laulun jälkeen se aukasee säkkinsä ja kaivaa sieltä punaiseen possupaperiin paketoidun paketin ja sanoo että paketissa Aleksi. Aleksi nousee ja hakee paketin, repii sen melkeen pukin kädestä, ja alkaa repiä paperia auki jo ennenkun se pääsee takas istumaan siihen mun viereen. Paketissa on sininen jeeppi; Land Roveri. Hieno. Seuraavaks pukki nostaa säkistä Juuson paketin, mut Juuso ei uskalla mennä sinne eteen. Sen äiti nousee ja hakee paketin pukilta ja tuo sen Juusolle. Mamis. Katson säkkiä ja ajattelen et mä en oo tollanen. Mä uskallan kyllä ite hakea mun paketin. En pelkää, vaikka lauantaina, kun oltiin ulkona tekemässä lumilinnaa niin Santun isoveli sano, että joulupukki kaappaa lapsia, ja tekee niistä joulukinkkua tonttujen pöytään. Se yrittää vaan pelotella ja luulee et mä oon ihan tyhmä - joku vauva. 
  Säkistä nousee punaisia paketteja, sinisiä paketteja ja vihreitä paketteja. Iines saa paketin kanssa. Jonkun pehmolelun. Oravan, jolla on paksu häntä ja punainen rusetti. Säkki tyhjenee ja melkeen kaikki on jo saanut paketin. Eihän se pukki vaan oikeasti ole kuullut ja nähny sitä et mä en osannut laulua? Eihän Aleksikaan eilenkään laulanu kunnolla - pelleili samalla tavalla kun mä ja kuitenkin se sai jo sen jeepin. Pukki nostaa säkistä vielä Ellan paketin ja sen jälkeen se nousee ylös ja kiittää meitä hienosta laulusta ja kehuu että ollaan oltu kilttejä. Mulle se ei sitä kuitenkaan sano, kun mä en saanu mitään. Oli se vissiin sitten niin, että jotkut tontut oli kuunnellu meidän lauluharjotuksia ja nähny sen, että mä pelleilin enkä laulanu kunnolla.

2.12.2012

Kipu

  Koulusta kotiin tultuaan Martti etsi eteisen siivouskomerosta punakahvaisen käyttämättömän puukon, lukittautui huoneeseensa ja alkoi päättäväisesti viillellä itseään. 
  Martti ei enään muistanut mistä kaikki oli saanut alkunsa - oliko se niistä vääränmerkkisistä ja väärästä kaupasta ostetuista vaatteista, rumista kengistä, ominaishajustaan vaiko siitä että tukka oli aamulla vinossa väärään suuntaan. Millään näistä ei enään pitkään aikaan ollut ollut mitään merkitystä - jatkuvasta kiusaamisesta oli tullut elämäntapa ja käytäntö johon ei enään tarvittu mitään erityistä syytä. Itseinho ja halveksunta itseään kohtaan oli alusta asti seurannut mukana ja hän oli lääkinnyt sitä rankaisemalla itseään. Alkuun oli riittänyt että muut saivat sanoa pahasti - haukkua, nauraa ja joskus sylkeä päin naamaa, mutta tunne oli ollut kuin riippuvaisuutta aiheuttava huume, joka ei kokenut täyttymystä ellei annosta tai nauttimistiheyttä järjestäen nostettu. Myöhemmin psyykkisen satuttamisen rinnalle oli tullut fyysinen satuttaminen - rystysten tekemiä mustelmia käsivarsiin, lyönnit palleaan ja potkut nivusiin. Niin sanottujen ystävien kanssa oli kuitenkin solmittu sanaton sopimus että näkyville paikoille ei saanut kajota. Rikkonaiset ja revityt vaatteet pystyi aina selittämään, mutta kaikille oli selvää että mustat silmät, ruhjeet kasvoissa ja murtuneet luut toisivat totuuden ennemmin tai myöhemmin näkyville ja tätä kaikki osapuolet halusivat välttää - koska mahdollinen paljastumisen lopettaisi tämän järjestelyn joka tällä hetkellä kieroutuneella tavalla tyydytti kaikkien osapuolien tarpeita. Tänään Martti kuitenkin tunsi että piti nousta itsensä rankaisussa seuraavalle tasolle.
  Käsivarret olisivat vaikeampi pitää piilossa, joten Martti valitsi oikeaksi kohteeksi reidet. Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja katsoi hetken ikkunasta peilautuvaa säälittävää peilikuvaa, otti puukon tupestaan ja aloitti. Ensimmäisen viillon hän veti puukon kärjellä pystysuuntaan vasempaan reiteensä. Hän tunsi kuinka oloa helpottava adrenaliini alkoi puukon liikkeen aikaansaamana levitä lisämunuaisista verenkiertoon. Helpotusta kesti kuitenkin vain hetken joten Martti siirsi puukon terän edellisen punertavan vanan vierelle ja viilsi poikittain  - tällä kertaa terällä upottaen sen syvämmälle kalpeaan lihaan. Veren valuessa hän tunsi että kirvelevä kipu oli nyt voimakkaampaa ja toi täten pidempikestoista helpotusta. Martti antoi hengityksen rauhoittua ennen kuin jatkoi urakkaansa.
  Illan muututtua synkäksi yöksi Martti istui yhä tuolillaan ja katseli reisille kuivunutta verta ja rumia haavoja joista takulla jäisi ikuiset ja näkyvät arvet todistamaan sitä pohjatonta tuskaa jota hän joka päivä syvällä sisällään tunsi. Martti sammutti valot, kävi sänkyynsä makamaan ja laittoi kuulokkeet korville. Hän etsi iPodistaan Metallican Fade to blackin ja mietti kuinka syvälle tämä polku hänet vielä johtaisi.